Säästöt näkyvät nuorten oireiluna

Yle on kiitettävästi tuonut esiin nuorten ja nuorisopsykiatrian ahdinkoa. Liian moni nuori kärsii mielenterveysongelmista. Lääkärien mielestä vika on yhteiskunnassa: koulussa, lapsiperheköyhyydessä ja vanhempien uupumisessa. Yliopisto-opettajana lisäisin listaan kilpailuyhteiskunnan, joka hiipii aiempaa aikaisemmin lasten ja nuorten elämään. Nuorena ei ole varaa tehdä virheitä, koska koulutodistusten merkitys opintopolulla on kasvanut eikä alan vaihtaminen kesken opintojen ole enää yhtä helppoa kuin ennen.

Ammattikoululaisetkin ovat vaikeuksissa, ja minä ihmettelen, missä se paljon puhuttu hyvinvoiva nuorison enemmistö on. Ei näytä olevan ainakaan yliopistolla, sen verran ahdistunutta porukkaa sielläkin näkee.

Iso osa ongelmista on seurausta aiemmin tehdyistä päätöksistä. Isoja virheitä tehtiin jo 1990-luvun laman jälkihoidossa. Lamasta tuli meille 80-luvulla syntyneille sukupolvikokemus, jonka jäljet näkyvät edelleen. Mitään ei ole laman jälkeen opittu. Tilanteessa, jossa valtiolle on maksettu lainan ottamisesta (=velan korko alempi kuin inflaatio) on hurskasteltu siitä, että tulevat sukupolvet joutuvat velan maksajiksi. Tämän välttämiseksi on leikattu koulutuksesta ja lapsiperheiden etuuksista. Tuloksena on sukupolvi, josta liian moni jää pysyvästi sivuun.

Koulujen valtakunnallisiin opetussuunnitelmiin tai lapsiperheköyhyyteen meidän on kuntatasolla vaikea puuttua. Mikäli hallitus pysyy pystyssä ja perhevapaauudistus hyväksytään, lapsiperheiden tilanne omalta osaltaan helpottuu päivärahakauden pidentyessä. Kotihoidontuellahan ei oikein kukaan tule toimeen, vaikka talousviisaat säännöllisesti julkisuudessa tätä 300-400 euron veronalaista tuloa liian anteliaana pitävätkin.

Kunnissa voidaan kuitenkin pitää huolta siitä, että ainakaan kouluista ja perheiden palveluista ei enää leikata. Koronakriisikään ei ole vielä ohi, ja sen jälkihoito kestää vielä pitkään. Kouluilla ja neuvoloilla pitää olla riittävät resurssit lasten ja perheiden auttamiseen. Kannatan matalan kynnyksen palveluita. Hyvinvointivaltion kulta-aikana 1980-luvulla kuka tahansa sai kodinhoitajan kotiinsa auttamaan lastenhoidossa ja kotitöissä. Ylivieskassa esimerkiksi lasten päivähoitopaikka estää saamasta apua. Tähän täytyy tulla muutos. Matalan kynnyksen palveluita pitäisi saada käyttää kaikkien kuntalaisten, ilman muita vaatimuksia ja ilman turhaa byrokratiaa. Olkoonkin, että hyvätuloisimmille voisi palveluista langeta pieni maksu, kuten kunnallisesta päivähoidostakin.

Kaikki tämä maksaa, eikä minulla ole tiedossa ihmekonstia, jolla rahaa saisi Ylivieskaan taiottua. Mitä aiemmin ongelmiin puututaan, sitä halvemmaksi niiden hoito tulee, mutta viiveellä. Onko meillä viisautta huomata ne kustannukset, jotka jäävät toteutumatta, koska perheet saavat ajoissa apua? Kuten Väestöliiton tutkija Anna Rotkirch viisaasti huomauttaa, talouden tehtävä on kuitenkin palvella ihmistä eikä toisin päin. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa julkisen vallan oikeutus perustuu osaltaan siihen, että se pystyy vähentämään ja ennalta ehkäisemään kärsimystä kaikkein haavoittuvimpien ryhmien parissa. Esimerkiksi lasten ja nuorten siis.