Yhteiskunta haaskaa väitelleiden tutkijoiden osaamista

Jos julkisuudessa keskustellaan tiedepolitiikasta, puhutaan yleensä väitöskirjojen määrästä. Väitöskirja on kuitenkin vasta tutkijanuran ensimmäinen askel, ja väittelemisen jälkeen työuraa voi olla jäljellä 30–40 vuotta.

Nykyisellään suomalainen yliopistolaitos haaskaa väitelleiden tutkijoiden osaamista ja voimavaroja armottomaan taisteluun vähäisestä tutkimusrahoituksesta.

Monilla samaan väitöksenjälkeiseen elämänvaiheeseen osuu perheen perustaminen. Yliopistolla jokainen tietää jonkun, joka on uupunut työkyvyttömäksi rahoituskilpailun ja perhe-elämän paineissa.

Mielenterveysongelmat ovat tutkijoiden keskuudessa aivan liian yleisiä. Ne eivät ole osoitus yksilöiden heikkoudesta vaan tiedeyhteisön rakenteellisista ongelmista.

Joillakin aloilla tuoreet tohtorit siirtyvät sujuvasti yritysten tai julkisen sektorin palvelukseen. Tutkijakoulutusta voitaisiin arvostaa nykyistä enemmän yliopistojen ulkopuolella. Tohtoreille pitäisi kuitenkin olla vakaita uravaihtoehtoja myös tutkijoina, jolloin yliopistoilla olisi suurempi vastuu väitöksenjälkeisen tutkimuksen rahoittamisesta.

Nykyään kilpailtu tutkimusrahoitus jaetaan lyhyinä muutaman vuoden projektirahoituksina. Tutkijoiden aika kuluu byrokratiaan ja rahoituksen hakemiseen. Joidenkin arvioiden mukaan rahoituksen hakemiseen menee henkilötyövuosia yhtä paljon kuin tutkimuksen tekemiseen kilpaillulla rahoituksella.

Pätkärahoitukset eivät kannusta tutkijanuralle, saati kunnianhimoiseen tieteentekemiseen. Ei ole tarkoituksenmukaista, että rahoituskilpailussa pärjätäkseen täytyy tietää etukäteen tutkimuksen tulokset ja vaikutukset yhteiskuntaan. Rahoitushakemuksissa niistä kuitenkin tulee tehdä selkoa.

Kaikista ei voi tulla professoreita, mutta tohtoriksi valmistuville pitäisi olla muutakin tarjottavaa kuin ”mitäs läksit”. Kohtuullinen kilpailu kuuluu asiaan, mutta liian pitkälle viety kilpailu kääntyy itseään vastaan voimavarojen tuhlaamiseksi.

Tutkimusrahoitusta pitää lisätä samalle tasolle muiden Pohjoismaiden kanssa. Sitä pitää myös suunnata nykyistä pitkäjänteisempään ja kunnianhimoisempaan tieteelliseen työskentelyyn, mikä mahdollistaa käänteentekevät tieteelliset oivallukset. Tutkimustyöhön tarvitaan rauhaa ja aikaa.

Tutkijat tekevät paljon ”rakkaudesta lajiin”, mutta myös tieteen ammattilaisilla pitää olla mahdollisuus hyvinvointiin, perhe-elämään ja tulevaisuuden suunnitteluun.

Asenteiden tarkistaminen on tarpeen yliopistojen sisällä, mutta muutoksia pitää tehdä myös ministeriötasolla. Yliopistojen rahoitus tulee pääasiassa valtiolta, ja opetus- ja kulttuuriministeriö asettaa mittarit, joiden perusteella sitä jaetaan. Nykyiset mittarit eivät edistä laadukasta tieteellistä työtä eivätkä tutkijanuran houkuttelevuutta.

Lyhyempi versio kirjoituksesta julkaistiin Kalevassa mielipidekirjoituksena.