Perustulo turvaa perustoimeentulon entistä epävarmemmassa työelämässä

Olen tehnyt kevään aikana monenlaisia työtehtäviä. Olen kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita (yksi on parhaillaan vertaisarvioinnissa, muut vielä kovasti vaiheessa), toiminut vierailevana päätoimittajana tieteellisessä lehdessä ja työryhmän puheenjohtajana konferenssissa, ollut mukana tieteellisen seuran hallituksessa ja konferenssin tieteellisessä toimikunnassa.

Kaikki ovat tehtäviä, joita tutkijan odotetaan tekevän.

Yhteistä niille on, ettei yhdestäkään tehtävästä makseta palkkaa tai palkkiota.

Joidenkin tutkijoiden päivittäinen leipä tulee kuukausipalkasta yliopistolta, joidenkin yksityisen säätiön myöntämästä apurahasta, kuten minun tapauksessani. Suurin osa tutkijoista työskentelee lyhyissä, korkeintaan muutaman vuoden projekteissa, joihin haetaan rahoitusta joka kerta erikseen.

Projektirahoitukset mahdollistavat kaiken edellä luetellun tieteellisen vapaaehtoistyön. Toisaalta tieteellinen toiminta tuottaa täytettä ansioluetteloon, mikä parantaa mahdollisuuksia saada rahoitusta seuraavalle projektille.

Tutkimusrahoituksen hakeminen on erittäin työllistävää ja kiireisimpinä aikoinaan melkeinpä työn pääsisältö.

Tutkijan työ on tyypillistä nykyajan prekaaria tietotyötä. Sitä leimaa epävarmuus, väliaikaisuus ja monenlaisten projektien yhtäaikaisuus.

Monessa työssä rahallinen korvaus ei seuraa välittömästi työsuoritusta vaan ilmestyy tilille vasta monien eri vaiheiden jälkeen.

Iso osa tutkijoista tekee työtään apurahoilla, jolloin heillä ei ole mitään työsuhteen turvaamia etuja, ellei yliopisto hyvänhyvyyttään halua niitä tarjota (myönteisiä poikkeuksia ovat Itä-Suomen yliopisto ja Oulun yliopisto, jotka tarjoavat apurahalaisille myös osa-aikaista työsuhdetta).

Prekaarinen työ yleistyy myös yliopistomaailman ulkopuolella. Ongelma on, että sosiaaliturvajärjestelmä, erityisesti työttömyysturva, sopii huonosti yhteen sen kanssa.

Työttömyyskorvausta saadakseen henkilön pitää olla työmarkkinoiden käytettävissä. Tämä tarkoittaa, ettei saa tehdä työtä. Vaatimus on ongelmallinen kaikessa sellaisessa työssä, joka ei ole säännöllistä palkkatyötä. Työmarkkinoiden käytettävissä oleminen tarkoittaa liian usein kotona passivoitumista, vaikkakin työttömyyskorvauksen joustavuutta on viime vuosina pyritty lisäämään.

Erityisen ongelmallinen vaatimus on, jos rahoituksen eli työpaikan saaminen edellyttää rahoituksenhakua, julkaisemista ja monenlaista touhuamista akateemisissa tehtävissä. Työkkäri jossain määrin kannustaa verkostojen ylläpitämiseen ja sallii keskeneräisten julkaisujen viimeistelyn, mutta kannattaa valita sanansa huolellisesti.

Prekaarisessa työssä pelastus olisi perustulo, joka mahdollistaa perustoimeentulon ilman byrokraattista kaaosta silloinkin, kun rahallinen toimeentulo ei riitä tai katkeaa.

Vihreiden perustulomallissa perustulon taso on vain hiemen korkeampi kuin nykyisen toimeentulotuen, joten on olemassa selvä kannuste hankkia muitakin tuloja.

Perustulo maksetaan kaikille ja verotetaan automaattisesti pois niiltä, jotka eivät sitä tarvitse. Perustulon ansiosta kaikki tienaaminen kannattaa, eikä ole vaaraa menettää perustoimeentuloa vähäisen tienestin takia.

Mitä epävarmemmaksi ja silppuisemmaksi työelämä muuttuu, sitä suurempi osa työntekijöistä hyötyisi perustulosta.

Perustulon käyttöönotto olisi tietenkin jonkinmoinen haaste ammattiliitoille, onhan työttömyyskassan jäsenyys ja ansiosidonnainen työttömyysturva edelleen keskeinen syy kuulua liittoon. Toisaalta entistä useampi valitsee yleisen työttömyyskassan liiton kassan sijaan.

Ehkä ammattiliittojen pitäisi tulevaisuudessa entistä paremmin perustella olemassaoloaan jollain muulla kuin työttömyysturvalla. Ehkä liitto voisi olla entistä useammmin myös prekaarin turva. Työntekijöiden järjestäytymisen ja keskinäisen solidaarisuuden tarve ei ole katoamassa mihinkään.