Vappupuhe: Onko kaikki työ hyvästä?

Turvetuottajat protestoivat rekkoineen Helsingissä, työväki juhlii vappua ja viime viikkoina olen kerta toisensa jälkeen päätynyt keskustelemaan ystävieni kanssa työn merkityksestä.

Seuraa sisältövaroitus: Tässä kirjoituksessa on älyllisiä umpikujia ja ongelmia, joista en tiedä, miten niistä ohi päästäisiin. Lopulta päästään kuitenkin käsiksi sekä turpeeseen että kotiäiteihin.

Aion kuitenkin kysyä kaksi kysymystä: Onko totta, että 2000-luvullakin työllisyyspolitiikka perustuu ennen kaikkea ajatukseen, että valtiovallan täytyy pitää kansalaiset poissa muusta pahanteosta? Toisekseen, eikö sekä ympäristökriisin että teollisuustyöpaikkojen katoamisen aiheuttamat ongelmat olisi helpompaa ratkaista, jos joko luovuttaisiin palkkatyöstä toimineentulon ja ihmisarvon perustana, tai ainakin määriteltäisiin työn käsite radikaalisti uudelleen?

Ensimmäinen kysymys nousi edellä mainituista keskusteluista ystävieni kanssa, jotka ovat fiksuja ja edistyksellisesti ajattelevia ihmisiä. Pari viikkoa sitten EK julkaisi raportin, jonka mukaan ainakin 160 000 työttämälle on käytännössä mahdotonta löytää työpaikkaa. Ratkaisuksi tarjotaan uudenlaista byrokratiaa, toisaalla taas työllisyysasioiden siirtämistä kuntien hoidettavaksi, mikä nyt alkaa Ylivieskassakin.

Minulla ei ole järin suuria toiveita, että kumpikaan keino varsinaisesti ratkaisi puuttuvien palkanmaksajien ongelmaa.

Pohdiskelin Facebookissa, eikö olisi yksinkertaisinta hoitaa työllisyyskysymystä siirtämällä (työnantajien silmissä) liian vanhat työttömät sekä pysyvästi työkyvyttömät kunniallisesti eläkkeelle. Ja siinä se tuli, ajatus siitä, että valtion työllisyyspolitiikan tavoite on järjestää kansalaisille työtä tai muuta aktivointia, jotta he eivät joudu aivan hunningolle liiallisen vapaa-ajan vuoksi.

Olen koulutukseltani antropologi, joten ajatus on kummallinen. Maailman sivu on ollut yhteiskuntia, joissa ei ole ollut valtiovaltaa tai kelloon sidottua teollisuustyötä määrittämässä ihmisten ajankäyttöä. Itse asiassa nykyisenkaltainen päivärytmikin kahdeksan tunnin yöunineen ja kahdeksan tunnin työpäivineen on aivan uusi keksintö. Silti ihmiset eivät ilman valtion järjestämää aktivointiakaan enimmäkseen käytä aikaansa itsetuhoiseen bilettämiseen.

Nykyisellään työelämän ulkopuolelle joutuminen toki aiheuttaa muutakin vieraantumista, mutta eikö se juuri ole oire siitä, että palkkatyö tai sen puuttuminen liiaksi määrittää kansalaisen asemaa yhteiskunnassa?

Meillä on nyt käsissämme tilanne, jossa perinteiset teollisuustyöpaikat ja monet matalan koulutuksen työt yksinkertaisesti lakkaavat olemasta automaation kehittymisen myötä. Optimistit ajattelevat, että ilman työtä jääneet koulutetaan uusiksi uudenlaisiin töihin. Ei se ihan niin yksinkertaista ole. Ei kaikista vain ole hoitoalalle tai koodareiksi. Sitä paitsi jo nyt olemme tilanteessa, jossa useimmat työt ovat ympäristöhaitat mukaan lukien yhteiskunnan kannalta joko turhia tai vahingollisia.

Muutaman vuoden kuluttua alussa mainitsemani turveala on tällainen auringonlaskun ala. Perinteisesti työ on ollut miehelle kunnia-asia ja iso osa identiteettiä. Nyt meillä ei ole tarjota työmiehille kuin tätien ja setien alentuvaa lässytystä oikeudenmukaisesta siirtymästä ja tarpeesta tukea turvealan työläisiä. Työn sijaan tarjoamme holhousta.

Ihminen kestää mitä vain, mutta ei nöyryytyksiä.

Jos työ ei olisi niin vahvasti hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen arvostuksen perusta, ympäristöä olisi paljon helpompi suojella. Ylipäätään luontoa ei juuri tarvitse suojella muulta kuin ihmisen taloudelliselta toiminnalta. Usein jonkun kukkarolla käydään. Jos menetetyistä työpaikoista ei tarvitsisi välittää, ei tarvitsisi käydä niin monen kukkarolla.

Jos emme pääse siitä ajatuksesta, että työntekoa tarvitaan muun pahanteon välttämiseksi, ainakin työn käsite olisi mahdollista määritellä uudestaan. Aikamoinen määritelmähän se nytkin on. Jos hoitaa omia lapsia ja kotia, se ei ole työtä, mutta jos menee naapuriin hoitamaan maksusta naapurin lapsia ja kotia, se on työtä. Jälkimmäinen parantaa työllisyysastetta ja huoltosuhdetta, ensimmäinen taas ei, vaikka järjellä ajatellen tekemisen määrä ei muutu miksikään.

Nykyisellään työ on toimintaa, jossa työvoiman myyjä myy aikaansa rahaa vastaan työvoiman ostajalle. Vaihtoehtoisesti yrittäjä myy tuotteitaan tai palveluitaan rahaa vastaan suoraan asiakkaalle.

Työ voisi tarkoittaa muutakin, esimerkiksi omien lapsien hoitamista tai sellaisia asioita, mitä nykyään ehkä kutsuttaisiin vapaaehtoistyöksi tai harrastamiseksi. Oletteko ikinä miettineet, kuinka suuri osa yhteiskunnan välttämättömistä toiminnoista perustuu vapaaehtoisuuteen? Tiekunnat pitävät kunnossa syrjäseudun teitä, SPR:n vapaaehtoiset auttavat koronarokotuksissa, ilmailukerhot valvovat metsäpaloja ja kuntapolitiikkakin tapahtuu pääasiassa vapaa-ajalla, vaikka luottamushenkilöille jotain palkkioita maksetaankin.

Pätkätöitä apurahojen turvin tekevänä tutkijana törmään vähän väliä siihen ongelmaan, että tutkimusrahoituksen hakeminen ja tieteellisten julkaisujen kirjoittaminen ovat keskeinen osa tutkijan työtä (ja kovaa työtä ovatkin), mutta yhteiskunnan silmissä ne eivät ole ollenkaan työtä, koska niistä ei makseta.

Onneksi subjektiivinen päivähoito-oikeus palautettiin, ettei työn määritelmästä tarvitse sentään enää riidellä päivähoitotoimiston kanssa.

Olen lukenut historiantutkija Johanna Ilmikunnaksen kirjoja 1700-luvun aatelisista. Jälkimaailman silmissä aatelisia on pidetty joutilaana luokkana. Omasta mielestään he tekivät kauheasti työtä. Se vain tarkoitti myös käsitöiden tekemistä tai kirjeiden kirjoittamista sukulaisille.

Varsinkin kirjeiden kirjoittaminen olisikin konkreettisesti hyödyllistä itse kullekin. Varsinkin miesväen sosiaaliset suhteet ovat monesti vaimon aktiivisuuden varassa.

Jos työ olisi muutakin kuin palkkatyötä tai yrittämistä, kuinka paljon meillä olisikaan aikaa tällaisiin toimiin. Kuten kokoomushenkilö takavuosina pohdiskeli, metsissäkin näkyy tekemätöntä työtä, ja joku saattaisi sitä tehdäkin, jos ei olisi puuttuvan palkanmaksuhalun ongelmaa.

Tekemätöntä työtä olisi myös vanhustenhoidossa ja koulutuksessa. Mutta suostuisiko kukaan tekemään, jos ei olisi pelotteena työttömyyteen liittyvää stigmaa ja julkista nöyryytystä? Vai paranisko palkkatyöntekijöiden neuvotteluasema naispalkka-aloilla, kun entistä useammalla olisi myös joutenolon tai harrastamisen vaihtoehto.

Palkkatyöriippuvuudesta pääsemiseksi perustulo olisi yksi keino, joskin sitäkin on perusteltu palkkatyöhön kannustavalla vaikutuksella.

Muutoin minulla ei ole mitään käsitystä, miten moderni hyvinvointivaltio pidettäisiin pystyssä samaan aikaan, kun sen alta vaihdettaisiin yksi peruspilari. Ei tämä nykyinen kehityskään silti kovin hyvältä näytä. Työelämän murros tuottaa polttoainetta ääriliikkeiden nousulle, ja yhteiskunta on törmäämässä seinään myös ilmastonmuutoksen ja materiaalisten resurssien tuhlauksen vuoksi.

Suositeltavaa luettavaa:

Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika (Teos, 2007)
Mona Mannevuo: Ihmiskone töissä (Gaudeamus, 2020)