Mitä on se luonto, mitä me suojelemme?

Mielestäni luonnonsuojelun pitää perustua ennen kaikkea luonnontieteellisiin tosiasioihin. Ongelma on, että luonto ei ole luonnontieteellinen tosiasia. Etenkin ihmisen ja luonnon suhde on ymmärretty hyvin eri tavoin eri aikoina ja eri kulttuureissa. Erilaiset käsitykset luonnosta ja ihmisen suhteesta siihen vaikuttavat edelleen myös käytännön luonnonsuojelutoimiin.

Väitöskirjaa tehdessäni perehdyin muun muassa norjalaisten maisemakäsitysten historiaan. Pitkään sähköpostiviestieni allekirjoituksessa oli sitaatti 1840-luvulla vaikuttaneen norjalaisen geologin kirjeestä: "Hammerfestissa ei ole luontoa eikä maisemaa, vain korkeita tuntureita".

Eivätkö tunturit ole luontoa ja maisemaa? Eivät ne olleet silloin. Suomessa suo alettiin ymmärtää luonnoksi vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Eurooppalainen ympäristöajattelu muuttui dramaattisesti romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alkupuoliskolla. Tuolloin yhteiskunnat muuttuivat muutenkin dramaattisesti. Teollistuminen ja kaupungistuminen etenivät ja muuttivat ihmisten elinympäristöä.

Romantiikka oli filosofis-taiteellinen liike, joka kiehtoi ennen kaikkea kaupunkinuorisoa. Nuoret kaupunkilaisromantikot nousivat valistusajan yksipuolista järkiuskoa vastaan. He kiinnostuivat suurista tunteista, yliluonnollisesta, keskiajasta, kansallisesta menneisyydestä - ja luonnosta.

Ennen romantiikkaa luonto tarkoitti pitälti peltomaisemaa tai puistoa. Erämaa, kuten metsät ja vuoristot, oli kokonaan ihmisen elinpiirin ulkopuolella. Etenkin vuoria pidettiin rumina, turhina ja jopa seurauksena synnistä. Ennen syntiinlankeamusta maan ajateltiin olleen aivan sileä. (Pitänee edelleen paikkansa. Pohjanmaalla ollaan jumalisia ja maa on tasaista.)

Romantikot puolestaan innostuivat ylevistä vuorista ja erämaista. Vuorikiipeily keksittiin. Vuorista tuli sankaruuden ja jopa kansallistunteen symboleita. Romantiikan ansiosta erämaat alettiin nähdä luontona. Hiukan myöhemmin syntyi moderni ympäristöliike suojelemaan tätä äskettäin keksittyä luontoa teollistumiselta. Romantikkojen ajatukset ovat osoittautuneet pitkäikäisiksi. Edelleen suomalaisten erityinen luontosuhde tuntuu perustuvan enemmän Topeliuksen Maamme kirjaan kuin siihen, mitä oikeasti näemme ympäristössämme.

(Toisaalta alkuvaiheessa varsinkin eräs varhaisromantiikan tärkeimmistä kirjailijoista, kaivosinsinööri Friedrich von Hardenberg eli Novalis, ylisti teoksissaan kaivosteollisuutta, joka nostaa luonnon ihmeet maan uumenista ihmisen käyttöön, mikä ehkä olisi ollut vieras ajatus myöhemmille luonnonsuojelijoille. Nykyään kaivannaiset ovat taas ajankohtaisia, koska uusiutuva energia ja sähköistyminen vaativat niitä.)

Luontosidonnaisessa elämäntavassa luonto on elannon lähde ja sen kanssa ollaan jatkuvasti vuorovaikutuksessa. Se mistä ei elantoa irtoa, saatetaan nähdä turhana ja vaarallisena. Romantikotkin erottivat omalla tavallaan ihmisen ja luonnon toisistaan ja ihailivat erityisesti "koskematonta" erämaata.

Me luonnonsuojelijat olemme romantikkojen perillisiä.

Mikä sinun mielestäsi on eniten erämaata? Minulle tulee mieleen Lapin tunturit. Mutta nepä ovatkin olleet kulttuurimaisemaa jo silloin, kun osa nykyisestä Etelä-Suomesta oli veden alla. Ensimmäiset ihmiset saapuivat nykyisen Suomen alueelle väistyvää mannerjäätä seuraten. Voiko jopa sanoa, että luontosidonnaista elämäntapaa harjoittavat ihmiset kuuluvat maamme alkuperäiseen eläinlajistoon?

Ainakin osa lajistostamme on kehittynyt vuorovaikutuksessa ihmisasutuksen ja kulttuurin kanssa. Tänään saimme iloisia uutisia hallituksen suunnitelmista ehkäistä luontokatoa muun muassa perinnelaidunnuksen avulla. Uhanalaista voi olla myös ihmisen toiminnan seurauksena syntynyt luonto. Ilman ihmistä täällä ei pahemmin niittyjä olisi. Maa olisi synkän metsän peitossa. Olisihan sekin komeaa, mutta erilaista kuin nykyinen luonto. Erämaan lisäksi kulttuuriympäristön lajeja halutaan suojella.

Vaikka lentoliikennettä ei yleensä pidetä luontoystävällisenä, esimerkiksi Malmin lentokentän alueelle on syntynyt ainutlaatuinen niittyekosysteemi, jonka kohtalosta on oltu pitkään napit vastakkain. Toivottavasti niittyalue pystytään jollain kompromissilla pelastamaan.

Ylivieskassakin on toimiva lentokenttä, jonka viheralueista voisi muokata kukkien ja hyönteisten paratiisin.

Romanttisen erämaakäsityksen voimasta kertoo, että osa luonnonsuojelijoista näkisi mieluummin niityillä laiduntamassa villejä visenttejä kuin lampaita tai lehmiä, jotka ovat ihmisen myötä kuuluneet lajistoon jo vuosisatoja ja joista osa muista lajeista suuresti hyötyy.

Ei ole olemassa sellaista alkuperäistä luontoa, johon ihminen ja ihmiskulttuuri eivät olisi vaikuttaneet. Lapin erämaat ovat kulttuurimaisemaa. Kaupungeissa taas on luontoa ihan talojen pihoilla. Jos luonnon monimuotoisuutta halutaan suojella tehokkaasti, pitää nähdä ympäristössä sekä villi luonto että kulttuuri, sekä ylevä että idyllinen. Ei ole mahdollista palata sellaiseen aikaan, jolloin ihmisen vaikutusta ei olisi ollut.

Vanhojen metsien suojelusta en kuitenkaan lähtisi tinkimään edes aatehistorialliselta pohjalta. Vaikka ajatus koskemattomasta erämaasta on osin harhaa, on kiistämätöntä, että juuri vanhojen metsien lajit ovat ahdingossa. Se on sitä luonnontiedettä. Niin on niittylajienkin ahdinko.

Luontokäsitysten aatehistorian penkominen auttaa myös ymmärtämään, miksi eri ihmisillä on niin erilaisia käsityksiä luonnonsuojelusta ja siihen liittyvistä toimista. Osa luontoihmisistä vastustaa kaikkea modernisaatiota ja teknologiaa, toiset taas ovat aivan sokeita sille, mitä perinteet, identiteetti ja rakkaus maata kohtaan ihmisille merkitsevät. Käytännössä nämä ajattelutavat törmäävät muun muassa tuulivoimakiistoissa.